Käki-suku Vahvialan Löytömäeltä

Löytömäki

Löytömäen kylä sijaitsi Viipurin pitäjässä, Rannan kihlakunnassa ja Viipurin läänissä. Kylä irrotettiin Viipurin maalaiskunnasta uuteen Vahvialan kuntaan vuonna 1921. Löytömäen kokonaispinta-ala oli 1454 hehtaaria. Kylä sijaitsee molemmin puolin noin 2,5 kilometriä pitkää Löytöjärveä.

Kylässä on on ollut 1700-luvun alusta kolme kantatilaa. Vuonna 1838 tehdyssä ja vuonna 1841 vahvistetussa isojaossa kylä jaettiin seuraavasti: Huovilan tilan pinta-alaksi tuli 427, Käkelän 640 ja Junnin 387 hehtaaria.

Löytömäki rajoittui pohjoisosiltaan Sipilän kylän Koskelaan. Kaakossa rajanaapurina oli Tervajoen kylä ja lounaassa Vanhakylä. Suomenlahden ranta ja Karppilan kylä oli aivan lähellä ja sieltä pääsi Viipurin ulkosaarille Esisaarelle, Uuraaseen ja Ravansaarelle.

Käkelä, Pyhämäki 2:23

Käkelän Pyhämäki on yksi Löytömäen kantatiloista, joka on periytynyt vanhimmalle pojalle. Muut Löytömäen kantatilat ovat Huovila ja Junni.

Kuvassa Pyhämäen talo Löytömäellä 1920-luvulla. Kuvassa keskellä Antti Mikonpoika Käki (1866-1956) ja hänen vaimonsa Helena Antintytär os. Kupsu (1872-1948). Oikealla koiran kanssa seisoo Antin veli Juhana (1873-1918), joka piti tilaan yhdessä Antin kanssa.

Antin isä oli Mikko Eliaanpoika Käki (1832-1891) ja hänen vaimonsa Helena Simontytär os. Kuuluvainen (1842-1909). Sitä ennen talo oli kuulunut Elias Aataminpoika Käelle (1809-1866). Hänen vaimonsa oli Sofia Johansdottir os. Huovila (1808-1882). Talo oli tullut perintönä Aatami Davidson Käeltä (1785-1826). Hänen vaimonsa oli Helena Andersdottir os. Junni (1791-1868). Aatamin isä oli David Jacobson (1753-1802) ja hänen isänsä Jacob Larsson (1707-1773). Suvun kantaisä oli Lars Jacobson (1665-1745).

Sukupuu

Kuvassa sukupuuni – isäni Martista (1929-1976) ja äitini Tuulasta (1939-2009) aina suvun kantaisään Lars Jacobsoniin (1665-1745).

Käkelän talon tilukset mitattiin vuonna 1832 ja isojako tehtiin vuonna 1838. Löytömäki 1/8 osalle Käkelän taloa N:o 2:5 tiluksille tehtiin seuraavat halkomiset vuosina 1851, 1897, 1902, 1904, 1908.

Konstantin

Konstantin Käki (1879-1914) lähti Amerikkaan 27.6.1906. Konstantin oli saanut arpanumeron 17 ja se saattoi tietää kolmen vuoden palvelusta Venäjän armeijassa. Suuremmilla arpanumeroilla palvelus olisi ollut vain kolme kuukautta. Vaikka Konstantin oli jo muuttanut Amerikkaan sai hän myös vuoden 1911 lohkomisessa Aholan -tilan 2:26, koska hänen odotettiin palaavan.

Amerikassa siirtolaiset työskentelivät metsätöissä, rautateiden rakentajina tai kaivosmiehinä. Konstantin kuoli Amerikassa 26.10.1914 St. Louisin piirikunnassa Minnesotassa.

Michicanin Copper Countryssa (Kuparisaaressa) kaivosmiehet lakkoilivat vuosina 1913-1914 paremmista palkoista ja työoloista. Monet kuolivat kovan talven aikana mellakoihin ja nälkään.

Tutustu YLE:n historiadokumenttiin – Veristä kuparia

Ravansaari

Ravansaari oli aluksi luotsien saari. Luotsit ohjasivat ulkomereltä tulevat laivat Viipuriin. Vuonna 1640 Ravansaari määrättiin Viipurin kaupungin ulkomaankaupan tärkeimmäksi varastointipaikaksi (mm. suola, terva ja puutavara). Vuonna 1790 Ruotsin laivasto murtautui venäläisten piirityksestä pois Viipurinlahdelta, Uuraansalmen läpi paikallisen luotsin avustuksella. Tukholman kuninkaanlinnan vierellä onkin tästä kujanjuoksusta muistona kapea Trångsund-niminen katu. Vuonna 1855 englantilainen laivasto-osasto moukaroi Ravansaarta.

Saimaan kanavan ensimmäinen versio valmistui 1856. Kanavan puukuljetusten johdosta muodostui Uuraasta ja Ravansaaresta yksi maailman suurimmista puutavaran vientisatamista. Kanavaa pitkin tulleista lotjista sahatavara varastoitiin taapeleihin. Heinäkuun viidentenä 1920 alkoi lautatarhasta Kuurinsalmen puolelta tulipalo, joka tuhosi kaikki Ravansaaren lautatarhat valtavana roihuna.
Myöhemmin Viipurista Uuraaseen rakennettiin myös rautatie kuljetuksia varten. Suuremmat valtamerilaivat eivät päässeet Viipurinlahdelle karikkoisen ja matalan väylän vuoksi.

Ravansaaren ruutuasemakaavan oli suunnitellut arkkitehti Otto-Iivari Meurman. Saari oli jaettu kyliin ja vakituisia asukkaita oli yli tuhat. Saarta halkoi pääkatu Ravansaarenkatu ja koska tunnelma oli laivojen takia kansainvälistä sataman puoleinen katu oli Humalniemenkatu. Satamasta pikkupojat keräsivät mm. ulkomaisia tulitikkuaskeja. Ravansaarelle tuli aikaisessa vaiheessa sähköt ja Suomen ensimmäisiä kansakouluja. Saarella oli Osuuskaupan lisäksi Tiilin Kauppa ja mm. paloasema, rukoushuone ja suojeluskunnan talo. Saaren pohjoispäässä sijaitsi linnoituksen aidattu rannikkotykistön kasarmi kenttineen. Länsirannalla Varvinlahdella olivat Virolaisen ja Ahlströmin telakat ja tienkin Varvin kylä, jossa myös isäni asui.

Ravansaaren ja Uuraan rannoilla oli suurimpien kauppahuoneiden varastopaikat. Kuivunut sahatavara lastattiin proomuihin ja vietiin valtamerilaivojen kupeelle, josta alkoi laivanlastaajien vuoro. Uuraan satamat olivat monelle Löytömäenkin miehelle kesäinen rahantekopaikka. ”Jätkän lehmä ammuu ja se ammuu raha äänell” – keväisin valtamerilaivojen sireenit kuuluivat 25 kilometrin päähän aina Löytömäelle asti.

Varvinkylää unohtumattomista elämyksistä ja sen asukkaita
loputtomasta kärsivällisyydestä kiittäen. Varvin pojat
(kirjasta: Antti Niemisen lapsuus Ravansaarella, toim. Pentti Helin)